torstai 1. kesäkuuta 2017

Aamukahvia kello kaks, Kahvin kanssa alas Ibumax Sydämmessä rikkihappoa, Pelkään et syöpyy viel läpi rinnasta parempi kai käydä nukkumaan, Ei tarttis valittaa, eikä tuhlata aikaa


Hei taas, minä täällä.

Nukahdin töistä tultua kaksi kertaa (siitä on tullut aika normaalia että tarvin näitä extra päikkäreitä) ja herätessä olo oli ihan ulapalla. Oli jotenkin tosi fyysisesti ja henkisesti raskas päivä. Mä en edes muista miltä tuntui herätä niin, että olisi ollut täysissä voimissa. Alussa sitä jaksoi aina herätä uuteen aamuun ja uskotella itselleen, että huomenna on varmasti parempi päivä, huomenna on varmasti parempi olo.
 Nyt en enää jaksa.
Kyllä kesä on ratkiriemukasta aikaa.
Mä totuttelen nyt elämään sen kanssa, että tää olo on nyt tullut jäädäkseen.
Ja en ole ihan varma, haluanko tottua.

Mun olis pitänyt mennä tänään yhdelle mulle tärkeän ihmisen keikalle, mutta eihän tässä olotilassa voi mitään tehdä. Se lucid unien näkeminen olis jees, koska silloin vois ottaa tätä aikaa vähän bäkkiin mitä on tässä 8 viikon aikana missannut.

Kun aloin kirjoittamaan tätä postausta mun ensimmäiset ajatukset oli, että enhän minä nyt voi kirjottaa et minulla on kurkkukipeä!!! ajatella nyt sitä, että ihmiset jotka ovat vahingoniloisia saavat hyvän mielen. Voi hyvänenaika. Mutta tällasiin ajatusmalleihin sitä on kasvanut. Kyllä mä tiiän että tätä mun blogia lukee mm ihminen jonka agenda on koko mun elämän saada mun elämä mullin mallin ja vaikeaksi, mutta tiiättekö ihan sama. Ei se multa ole pois jo joku saa kiksejä että mä en ole fine and dandy tänään. Musta tuntuu, että nyt ne kaikki tulevat samalla psykosomaattisillä oireina ulos. Kaikki ne 24 vuoden aikana alaspainetut tunteet huutavat sisällä, että nyt riittää muikkeli täältä tullaan ja kovaa.

Onhan tää sairaskierre ollut jo rutkasti pitempään kun kahdeksanviikkoa.
Mä en oo joulusta asti lukuunottamatta yhtää yötä nukkunut  niin, etten heräile kahden tunnin välein.
Enkä mä joulun jälkeen ole yhtään kertaan nukahtanut sellaisella aidosti hyvällä mielellä. Mutta siihen auttaa raudan nosteleminen & tanssiminen, kun vetää itsensä niin fyysisesti piippuun niin sitä ei kerkeä kelailla yksin mitään ennen nukkumaanmenoa.

Mä muistan ikuisesti kun olin joulun jälkeen katsomassa leffaa yhden mun tuttavan kanssa aamulla. Liityin joukkoon mun kynsihuollon jälkeen ja heillä vissiin oli venynyt paardit vähän pitkäksi ja oli otettu muutakin kun puolukkamehua. Kesken leffan tää ihminen alko kuiskaamaan mulle kuinka yksinäisyys tappaa sisältä. Että sellainen oikee sielun yksinäisyys kaiken tän keskellä syö miestä.
Se keskustelu tuli puun takaa, ja mä en oikeen tiennyt mitä sanoa, joten tein sen mitä teen yleensä.
Heitin huumorilla.
Jostain syystä se tarina ja hetki jäi mun matkaan.

Ja sitten tähän päälle on kaikkea muutakin, joka sekoittaa mieltä.
Tein jotain ihan dorkaa ja outoa ja menin lukemaan vanhoja runoja ääneen jollekkin kun hän pyysi.
Perusminä en yhtään jotenki kelannu, mutta kesken himopitkää runoa alko ääni tutisemaan ja koko scenaario oli ihan absurdi. Miten minä tällaisia nyt tässä avaudun hemmetti vie.
Se on jännittävää ja saa hymyn huulille, mutta samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, väärältä ja
taistelen kovasti että akateemisena ihmisenä kuuntelisin järkeä enkä sydäntä.
Päivä kerrallaan, kai se on ainoa tapa tässä tilanteessa edetä.


                                                       INSTAGRAM // YOUTUBE // LOOKBOOK // PERISCOPE// TWITTER // ASK