tiistai 4. huhtikuuta 2017

Huppu päässä kadul pusken

M O I C C U

Oon aina ollut tosi kokemusjanoinen ihminen. Sen takia mä olen päätynyt vieraiden ihmisten jaguareihin, juomaan liian vahvaa kuivaa omppua ja tekstaamaan seuraavana päivänä et sori nyt ei oikeen natsannut. Se kokemusjanoisuus ajaa mut pitchamaan mun business ideaa 30 sekunnin varoitusajalla enkuksi, se ajaa mut missikilpailuihin, etsimään kuumeisesti uutta, ehkä pienempää ja kalliimpaa asuntoa, tanssimaan ulkomaille ja ostamaan pelkästään menoliput kreikkaan. 

Viime aikoina oon sujahtanut liian hyvin omaan kuuluisaan comfort zoneen. Olen sujahtanut niin, että koulu on kivaa, duuni on kivaa, tanssi on kivaa, sali on kivaa. Kaikki on niin ihanaa ja ohutta.
On ihana laittaa lulu lemonit jalkaan ja nostaa painoja. On jees istua luennolla ja ravita itseään tiedolla.
Se on tosi jees.

  Kunnes tuli viime viikonloppua. Ja koin sellaisen heräämiseen. Mun sisäinen dark purple soul side, pääsi valloilleen oikeen kunnolla. Muistin miltä tuntuu elää ilman kelloa, jatkuvaa suorittamista ja itsesuojelua potenssiin 19. En kokenut endorphiinejä mutta koin euforiaa. 

Suoraan sanoen en odottanut viikonlopulta mitään. Koko TMW tuli tänä viikolla vähän puun takaa. Se tuli kavalasti ja niin, etten ole kerkenyt edes perehtymään kunnolla kaikkiin artisteihin.
On ollut some-yotube-sarjaa-tanssivideoo-koreo-yliopisto-fitness-projekti-budjetti-helv
 Yhtäkkiä perjantaina tuli olo että nyt maistuisi suudelmat ja siiderit.
Maistui kyl. 
toiset ainakin.

Oon mummoillut oikeen urakalla viime vuodet. Ihan vaan sen takia, että olisin kunnon ihminen. Tiedättekö, sellanen kunnon kansalainen, josta voisi olla ylpeänä. 
Koska kun tekee yleensä ihmisiä ylpeiksi siitä saa takaisin luottamusta, lojaalisuutta ja hyvää mieltä.
Sellasta neuvosto aikaista kahden kauppaa.

Oon tiedättekö hiton monessa asiassa hyvä (kuin myös huono). Mä olen hyvä lakkaamaan varpaan kynsiä, palauttamaan asioita deadlineen mennessä, raahautumaan duuniin, reeneihin, yliopistolle, muotinäytkseen, kuvauksiin vaikka pää kainalossa. Mutta helvetti mä yhdessä asiassa huono.
Kertomaan miltä musta oikeesti tuntuu, tai mitä mä oikeesti tunnen.

Mun ystävillä on jos jonkinmoisia teorioita. Yhden mielestä mun pitää tehdä NGO työtä koska niissä piireissä pyörii "kunnon" (helvetin tylsiä?)ihmisiä. Yhden mielestä mulla pitäis olla joku himourheilia (Ei oikeen oo lähteny tääkään, kun ainut puheenaihe on kuivapaino mun kaurapuurolle). Sitten on tää yks "erosin taas" tapaus, josta ei jaksa edes kirjottaa. Ja ei ainakaan yhtään helkkarin rock-artistia tänne. Sen jälkeen kun mun ystävä sai jäätävät raivarit siitä kun sanoin, että mun usko rakkauteen on menny olen pitänyt suuni kiinni.

En mä minnekkään rakkauteen ole toivoani menettänyt.
On vaan helpompaa olla musta sieluinen piikkipallo joka heittää vitsiä kylmästä ämmästä kun oikeesti on helvetin cringe mitä tulee näihin rakkaus juttuihin (oikeesti siis oksettaa edes kirjottaa tuo sana aASDADASD :D:D:D lololololololol awkward cringe lol )
Et täs ois jollekki kiva rubiikinkuutio avattavaks, voin keittää kahvia jos ei oikee lähde.

Älä tuu hakee mua jaguaarilla, mua ei oikeesti kiinnosta.

Y-O-L-O

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti