lauantai 5. marraskuuta 2016

Nää humalaiset jalat kuljettaa mua kohti sun ikkunaa


En halua laittaa päivämäärää tähän, koska hetkellä jolla sä mun rakas internet ystävä luet tätä ja hetkestä jona mä näppäilen tätä tekstiä on hurjasti aika matkaa välillä.
Luultavasti sulla ei ole hajuakaan kenestä puhun, tai sitten sä olet mun lähipiiristä tai olet saattanut törmätä meihin ja osaat ihmeen kaupalla tietää kenestä on kyse.

Mun ripsienlaittaja sanoi mulle viimeksi että mulle on sattunut niin hitosti kaikkea, että mun pitäisi kirjoittaa kirja. Mä kirjotan jotain muuta nyt ensin :--------DDDD

Kun istun tässä kirjoittamassa tätä, kaikki edelliset parisuhteen yritykset tuntuvat naurettavilta.
Sellaisia räpellyksiä on sattunut matkalle. 
En ymmärrä miksi edes olen yrittänyt viihtyä ihmisten seurassa jotka eivät millään tavalla ole tehneet muhun vaikutusta. Yleensä ihastun helposti, ja sitten ihastuminen yhtä nopeasti laantuu. Tällä kertaa asiat meni ihan toisin päin. 
Mitä enemmän sun kanssa vietin aikaa sitä enemmän mä näin sun oikeaa persoonaa ja sitä enemmän mä suhun rakastuin.

Ne ovat silti muistoja joita en hinnasta mistä hyvänsä antaisi pois.
Ehkä siksi, että se oli niin erilaista kuin se kuinka futis kentän laidalla olin istumassa useita matseja, katsoen kuinka miehet juoksee pallon perässä rahasta, ja yksi niistä monen naisen perässä. Mies oli ihan ok kaunis, mutta täysin persoonaton minulle. Tai mites se kerta kun lähdin toiseen maahan katsomaan miestä joka kävelytti mua miljoonakaupungin loisteessa käsi kädessä ja kotiin palatessa sosiaaliseen mediaani lätkähtää printscreen viestejä vieraalta naiselta. Nainen oli kaunis ja rikkinäinen, ja minä hämmentynyt, koska edellisenä iltana olin syönyt illallista miehen äidin tossut jalassa ja laittanut koko perheen katsomaan reality sarjaa heidän kotimaastaan takan leimutessa vieressä. Miehen äitiä on enemmän ikävä kun miestä, mutta sitä sattuu.

En edes halua puhua miehestä joka oli viittä vaille vankilassa, mutta antoi tutuille puhetta, tai siitä kuinka vielä kuuden vuoden jälkeen palaan kerta toisen jälkeen olut tuoppien äärelle helsingin utuisiin pubeihin puhumaan busineksestä, naimisiin menosta ja miksei kuuden vuoden jälkeenkään yhteinen tie ei vaan kohtaa. Joka kerta jännittää onko sormessa sormus jo, koska tavallaan tiedän, että silloin menetän mun yhden isoimmista neuvon antajista ja rockjumalista.

Kuitenkin.
Tällä hetkellä ne kaikki ne tuntuvat tällä hetkellä naurettavalta.
Ne tuntuvat siltä, että olen tuhlannut aikaani ja energiaa paikkoihin joita en sokeuttani ole nähnyt lopettaa.

Koska sun kanssas maailma ei ollut mitään yllä olevaa. 
Ensimäisillä treffeillä sä näytit niin hämmentyneeltä, ja mä olin tulossa suoraan salilta.
Vaikka yritän romantisoida tilannetta en millään keksi mitään sanottavaa.
Mä olin jo luovuttanut parisuhde kandidaattien suhteen, enkä jaksanut uskoa sun olevan mitään ekstraa. Piti käydä juomassa kahvia kuuntelemassa siitä kuinka joku kertoo itsestään liikaa ja mahtipontisesti.
Älä pahastu kun sanon, että ekojen treffien jälkee kuvailin sua kaverille
"Ihan ookoona, ei mikään jumalan veistos mut sellanen okei" :-D

Toisella kerralla kun nähtiin, sain treffi pyynnön paria tuntia aikaisemmin ja mua ei huvittanut yhtään lähteä. Olin salaisesti tuominnut jo sut mielessäni, ja mua vitutti alkaa meikkaamaan sunnuntaina.
Sä olit perunut jo yhdet aiemmat treffit busineksen takia ja olit samalla vähentänyt sun pointsit jo miinuksen puolelle mun mielessä. 

Meillä oli hauskaa, ja seuraavaan kertaan meni aikaa.
Koska mä lähdin pitkälle matkalle, ja sä olit kiireinen elämän kanssa.
Mä en halua tietää mitä sä niinä viikkoina teit, ja olen enemmän ku varma,
 että sä et halua tietää mitä mä niinä viikkoina tein.

En pysty osoittamaan kohtaa millon ymmärsin, että oikeasti luotin suhun.
Enhän mä edes tuntenut sua kunnolla.
Ehkä se oli sillon kun tajusin, että mun kännykkään 10 viestin tullessa sä olit ottanut mun puhelimen ja siirtänyt sen pöydälle sängyn alta, jonne sen olin piilottanut ruutu lattiaan päin.
Tai ehkä sillon kun kysyit ahdistiko sua, että sulla oli mun puhelin kädessä.
kyllä mua ahdisti vähän vaikka sen sillon kiistinkin.

Ehkä se oli silloin kun sä otit niin rehellisesti puheeksi sen, että tykkäät musta, mutta olet myös tällä hetkellä todella fucked up. Mä suljin sun suus mun kädellä ja sanoin että pidetään vaan hauskaa.
Tai ehkä sillon kun näin kuinka, et nähnyt ketään muita sun ympärillä, vaikka muut näkivät sut. 
Ehkä sillon, kun mä tajusin mun aikomuksine olevan täysi vilpittömiä vailla mitään ulkoista pönkitysyä.
Ehkä silloin kun sä ajoit sun moottoripyörällä mun luo nukkumaan päikkäreitä vaikka tiesit et mulla on reenit pian.
Ehkä silloin kun mä sanoin sulle, että mä en kato yhtään sellaista kieroilua mitä mä oon aikaisemmin kokenut.
Ehkä silloin kun kysyin onko sulla näin hauskaa kaikkien kanssa, vastaus oli että ei aikaisempien kanssa.
Ehkä samoihin aikoihin, kun tajusin että sä oot tosi hyvä tyyppi, ja sulla on luultavasti kaikkien kanssa hauskaa silti (:-D).
Koska jos jotain tiedän, niin sen et sellaisia ihmisiä on olemassa.
Ei paljon, mutta niitä on ja uskon, että sä olit yksi niistä.
Tai ehkä sillon kun makasit mun sängyllä vaahdoten siitä kuinka tärkeetä on ollut omistaa ehjä perhe. Tai sillon kun soitit rokkia keskellä yötä mun kajareista.
Tai ehkä sillon kun silitit vuorotellen stadin keskustassa sun niskaa, ja vuoroin mun niskaa.
Oli helvetin kuuma päivä ja mulla oli mekko päällä, vaikka kohta piti juosta opettamaan tanssia luolalle.

Yksikään ilta, aamu tai päivä kun pidit mua sun lähellä ei tuntunut siltä miltä se oli tuntunut aiemmin moniin vuosiin. Se tuntui siltä kun mun ensi rakkaus. Rationaaliselta, fiksulta ja suloiselta.
Ei ollut sellaista siirappista elokuva tunnelmaa johon en enää moneen vuoteen ole uskonut.
En muistanut sun one linereitä, tai sitä miltä tuntui maata sun kainalossa.
En muistanut sua siitä miten sait mut syömään pähkinävoita.
Mä muistin ne hauskat hetket mitä meillä oli kuinka onneliseksi mä itseni tein sun seurassa.
Vaikka kuinka hoin, että mä olen helvetinmoinen seireeni ja jää kasvo, en tainnut lopulta uskoa sitä itsekkään.

Niissä hetkissä oli vaan kaksi helvetin itenäistä ja menestyvää elämäjanoista ihmistä.
Vaikka olit kaunis, mä näin sun sisälle.
Mä yritin niin kovasti suojella mun yksityisyyttä, mutta mä myös alusta asti olin ollut täysin rehellinen sulle kaikella tavalla.
Se on aina ollut vähän mun haaste, avautua yhtään kenellekkään.

Mä en koristellut tai kaunistellut mun maailmaa.
Mulla meni hyvin ja mä nautin siitä, että sullakin oli omat juttunsa.
Toisinaan mä mietin toimistolla ollessa, että oletkohan jonkun muun kanssa.
Toisinaan mä mietin, ettei se mua kauheesti kiinnosta niin kauan kun palaat mun luokse.
Toisinaan mä mietin sitä, että onkohan mun autotallin avain (jonka annoin sulle neljänsillä treffeillä lainaan) vielä tallella kuukausien jälkeen.
En halunnut pyytää sitä takaisin, koska pelkäsin sen olevan merkki siitä, että käy niinkuin aikaisempinakin kertoina, ja haihdut mun elämästä hiljalleen niinkuin muutkin.

Kun mä viikkojen päästä ikävöin sua, se ikävä oli erilaista kuin yhtään aikaisempaa kohtaan.
Mulla oli ikävä sun persoonaa.
Ja ehkä myös vähän sitä, miten sä niin nopeasti aloit iltaisin kuorsaamaan, etkä uskonut kun kerroin etten ole nukahtanut kenenkään kanssa niin nopeasti kun sun kanssa. 
Silloin mä tajusin, että mä tykkään susta jollakin helvetin diipillä tavalla jota mun oli vaikea itsekin hyväksyä. Saati sitten millään tavalla kertoa sulle.
Sillon mä myös tajusin, että hinnalla millä hyvänsä mä haluan pitää sut mun elämässä, vaikka ystävän muodossa.
Mua pelotti ja oksetti ja päivät yritin pysyä kiireisenä, etten antaisi aikaa itselleni miettiä sua yhtään enempää. 
Mä olin niin hermostunut ennen meidän lounasdeittejä, että keski-ikäinen business mies työkaveri tuli kysymään toisesta huoneesta tarvitsenko apua tekokynnen liimauksessa.

Mä työnsin sua pois vaikka osa musta olisi halunnut lähettää sulle oot ääliö ihana viestejä aamusta iltaan. Kaikista vaikeinta itseä oli hillitä niinä päivinä kun sä lähdit mun luota.
Joka puolella tuoksui sinä ja mä yritin katsoa jotain hevimetalli konserttia ja huumori videoita youtubesta, ettei tarvisi kohdata niitä syvällä viliseviä tunteita.
Pesin lakanoita enemmän niinä viikkoina kun koskan muulloin, koska en halunnut millään tavalla rakstua sun jättämiin jälkiin mun asunnossa.

Mutta mä olen tavannut sut ja mä olen kiitollinen.
Mä olen kiitollinen niistä tunteista mitä sä mulle näinä aikoina annat.
Mä olen kiitollinen siitä, että osoitit mulle että vielä tässä iässä voi löytää ihmisen jonka kanssa löytää oikeasti yhteisen

Ja nyt silti helvetti kaikki on päälaellaan.

:)


Juttu on kirjoitettu aikoja sitten.