sunnuntai 7. elokuuta 2016

muistatko kakstuhat kympin lauantaisin diskos juostiin illan tullen humalluttiin koko kesän repeatin sua etsin yhä täält mut löydä sua en enää haaveri valtakunnas

Ciao! 

Tiiättekö, mä olen kirjoittanut tästä lyhyesti ennenkin, mutta haluan palata tähän aiheeseen vielä uudestaan. Mä en ymmärrä reality -vihaa. Kyllä te tiedätte sellaista reality ohjelmien henkilöiden alas painamista, puhetta siitä miten reality pilaa meidän tulevaisuuden, ihmiskunnan ja lopulta koko planeetan! Reality, tuo saatanan seuralainen!

Tai ei sittenkään.
Mä olen kasvanut kunnon disney ympäristössä. Mä myös uskon vahvasti siihen, että mun maailmankuva, oikeustaju ja maailmankatsomus on vahvasti tullut niistä leffoista joita katsoin repeatilla lapsena.
Mä omistin kaikki siihen aikaan tehdyt Disney VHS -kasetit ja olin rakastunut jokaiseen prinssiin.
John Smith oli mun ehdoton suosikki.
 Lapsena, ja no, myönnettäköön, että vieläkin mulla on aika ajoin vaikeuksia myöntää itselleni, että tää maailma on täynnä ihmisiä, joilla jokaisella on omat motiivinsa, ja goalinsa. Toiset menee niitä päin puhtaat jauhot pussissa, ja toiset sitten vähän vähemmän puhtaat jauhot pussissa. 


Reality antaa mulle tauon arjesta. 
Se antaa mulle tauon budjeteista, painojen nostelemisesta, siitä että mun tarvitsee pähkäillä ja ajatella. 
Vaikka vihaan Kardashianeja, katson silti muuta realityä. 
Reality on myös opettanut mulle sen, että kaikki ihmiset ei aina nää asioita samalla tavalla, tai oikeudentaju saattaa olla täysin erilainen. Se on antanut mulle näkökulmaa siihen, että välttämättä aina elämässä ei pääse pitimmälle olemalla okeuden mukainen kaikkia kohtaan.

Reality on myös antanut mulle luvan olla itseni, koska niiden tähdet usein eivät ole kiillotettuja kiiltokuvia, vaan aitoja ihmisiä.
Se on opettanut ottamaan mun elämän paljon keveämmin, ja mokan tullessa se on opettanut nauramaan itselle. Se on myös antanut lohtua, kun tietää jonkun muunkin mokanneen joskus -ehkäpä vielä teeveessä.

Jos mä saisin päättää, me kaikki asuttais ikuisessa disneylandissa. 
Kyl te tiiätte, prinsessoja, prinsseja ja hyvä aina voittaa.
Harmikseni joudun todeta, että me ei vaan eletä. Joten eiköhän  lopeta vaan tuomitseminen ja pidetään vähän enemmän hauskaa. Mä en tarkoita, että kaikkien tarvitsi katsoa realityä, mut mä toivon että reality henkilöiden leimaaminen lopettetaisi. 

Mä en sano, ettenkö olisi voinut oppia tätä kaikkea muuten kuin realityä katsomalla.
Mutta mä olen varma, että reality ei ole tehnyt mua yhtään tyhmemmäksi.
Viimeksi kun tsekkasin, mulla on vieläkin paperit kauppakorkea koulusta.


Me telling how I don't think reality tv is making us stupid. I have grown up with disney movies (I owned them all when I was a child and watched them like there is no tomorrow) and my sense of justice has come highly from them. It was a harsh start to come to university and realise that my disney world was everything but true. Reality balanced my sense of justice, it gives me break from my own life, and it teaches me that everything is not so serious. And when I do a mistake, I feel comfort that there is people who have done mistakes as well -on tv maybe. So let's just not be judgemental and just have a good time for God's sake.
                                          INSTAGRAM // YOUTUBE // LOOKBOOK // PERISCOPE// TWITTER // ASK