keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Tanssikupla ja kuplivaa -KIITOS ja kuinka valmistaudun tanssitapahtumiin-

Gert Nõgu Photography

HEI HUNAJAKILPPIKSET!
mun maailman parhaat internetystävät tietty!

Ihan ensimmäisenä pitää sanoa kiitos.
Ja iso sellainen.
Koko mun blogihistorian aikana (ei edes balettikuvien jälkeen, jotka oli aika suuri juttu, niihin pääset tästä) ei ole tullut näin paljon yhteydenottoja (suurin osan facebookin kautta) ja tukea, kun viime postauksen jälkeen.
Meitä väärinkohdeltuja on näköjään enemmän.
Joka ikinen kommentti ja yhteydenotto lämmittää sydäntä _todella_ paljon.
Te olette parhaita!

Sitten itse postaukseen...

Kun tää vuosi on taas vilissyt erinäisiä try-outteja, casting tilaisuuksia ja kisoja sekä esiintymisiä mä kelailin kertoa teille miltä näyttää mun valmistautumiset tällaisiin tapahtumiin.
Ja nythän puhutaan tanssista tietty!!!

Sillä hetkellä kun mä kuulen, että mulla on edessä casting/kisat/esitys mun pää alkaa raksuttaa, että  meenkö vanhalla vai uudella koreolla.

 Joskus tilaisuus saattaa olla vaikka kuukauden päästä, kun toisinaan saan tietää menostani edellisenä iltana. Silloin pitää laittaa kaikki peliin ja kylmäpäisesti mennä kohti tulta kylmiltään, mutta muissa tapauksissa joko treenaan tai koreografioin uuden pätkän.

Sitten alkaa koreografiointi ja treenaus vaihe.
Ensin yleensä himassa peilin edessä liikesarjoja kirjoittaen ja myöhemmin salilla huomaten mikä toimii ja mikä ei.
 Pitää leikata musiikki, ja koreografioida pätkä.
Laskea jokainen liike tarkalleen salilla.
 Joskus luomisprosessi saattaa olla todella kivuton (niinkuin viimeksi) ja joskus se voi olla todella vaikea.
Ei löydy aihetta, ei tunnetta.
Kaikki tuntuu tekotaiteelliselta scheisseniltä.
Sillon saatan lähteä tanssilattialle pussailemaan tuntemattomia, 
tai katsoa viisi dokumenttia putkeen tulevasta aiheestani.
Ja sitten aina kolahtaa.

Seuraavaksi mä yleensä hankin esiintymisvaatteet ja meikit, sekä sovitan ja mietin kaiken valmiiksi päivää varten. Tällä tavalla säästyn suurelta stressiltä deadline päivänä.

Treenaan yleensä päivittäin tai joka toinen päivä, ja näinä hetkinä myös kuvaan paljon mun tekemistä, analysoin, lähettelen videoita kollegoille ja yritän saada palautetta.

Yleensä näillä tienoilla tulee aina luomisprosessissa olo, että ei helkkari mitä bullshittiä taas. 
Mutta se on olennainen osa jokaista koreovaihetta, ja kun se tulee, tietää olevansa jo lähellä loppurutistusta jolloin kaikki loksahtaa paikalleen.

Kun bullshit vaihe tulee, on aika jättää tanssiminen muutamaksi päiväksi, vaikka veri vetäisi salille. Pitää vetää henkeä ja antaa koreon hautua.
Pitää antaa koreon asettua.

Treenaamaan palatessa tanssin niin paljon, että olisin lavalla valmis nauttimaan vaan ajastani ja elätymään rooliin.

Olen pohtinut monta kertaa asiaa. onko koreografiaan vaikea päästä tanssijana sisälle jos tilassa on muitakin ihmisiä.
Vastaus on, ettei se ole vaikeaa.
Viime kerralla pääsin enemmän koreoon sisälle kenraalissa kun koskaan aikaisemmin.
Sen takia kenraalivaihe on tärkeä, pitää pystyä esiintymän koreo mitä ihmeellisimmissä paikoissa mitä ihmeellisimmille ihmisille.

Koreota pitää kohdella kuin ystävää; ensin siihen pitää hyvin tutustua, että se avautuu sinulle, ihan niinkuin ystäväkin.
Pitää tavallaan antaa sille aikaa avautua, ja kaivaa koreo esiin niinkuin helmi simpukasta konsanaan.
kuulostaa hullulta, huh?

Viimeisellä viikolla pyrin myös syömään hyvin ja ravinteekkaasti, vedän viimeisiä treenivetoja, ja keskityn positiivisuuteen.
Pitää olla paljon myös ei tanssi aktiviteetteja, ettei hermot järkyty.
Otan yhteyttä tukihenkilöihin, jotka vois potentiaalisesti lähteä messiin kannustamaan. 

Edellisenä iltana rasvaan ihon hyvin, sekä hoidan muutkin ulkoiset jutut kuntoon.
Tarkistan musiikin, pakkaan laukut, eväät ja muut härpäkkeet mukaan.
Pyrin menemään aikaisin nukkumaan.

Itse kisa/esiintymis/casting päivänä, mä meikkaan ja laittaudun, vedän esiintymisasut päälle ja sitten lämmittelenkin hyvin. Keskityn pelkästään positiivisiin asioihin ja tsemppailen itseäni h-hetkeen mm lämmittelemällä.

Sitten onkin aika vaan nauttia lavalla loistamisesta ja luottaa itseensä.

//A story how I prepare myself when I have competition/performance/casting day. It all starts with contemplating the different options; whether I do new choreography or old one. Then I start choreographing and training. In my opinion, you have to treat choreography like an old friend; you have to first give it to time that later on it can open up to you; like a friend.
Always when create a new choreography there comes this time when everything feels like bullshit. 
But when this stage comes, you already know you are so close to the end. 
Beside training I like to get my costume, make up and other things pretty early, so in the day of action I can fully enjoy the performance itself.
Also in last week I fullfill my schedule with nice things which are not always just dancing. 
The day before performance I check costumes, and take care of myself, go early to sleep and so on.
In the day of action I think only positive things so I can fully shine and enjoy myself at the stage.

tiistai 19. toukokuuta 2015

When you have expectations, you are setting yourself up for disappointment

:D
Paljain jaloin pakkasella ja ovet lukossa.
Sellainen olo nyt on.

Luulin vuoden 2012 jälkeen, ettei seuraavan viiden vuoden säteellä olisi tulossa piikkejä nahkaan. 
Väärin.

Viimeiset 10 kuukautta ovat olleet aikamoista pyöritystä. 
On ollut uusia työpaikkoja, aivan turhanpäiväisiä yliopisto kursseja, epämoraalisia ihmisiä, epäoikeuden mukaisuutta, surua ja sellaisia vastoinkäymisiä mihin ei itse vaan yksinkertaisesti voi vaikuttaa vaikka huutaisi pääpunaisena talon katolla. 

Kolme läheistä ihmistä sairastui todella vakavasti, yksi kuoli, oli rakkaus ja sen riistävä pois meno, osa rakkaimmista ystävistä muutti pois tallinnasta ja minä kaiken keskellä painoin pitkää päivää yliopistolla.
Kolme vuotta, olen mennyt yliopisto edellä ja nyt se vetää maton jalkojen alta.

Älkää käsittäkö väärin, on ollut myös paljon ihania tanssijuttuja, josta olen kiitollinen.
Todella kiitollinen.
Olen elämäni kunnossa tällä hetkellä, ja kaikki on muutenkin ok.
On katto päänpäällä, ruokaa kaapissa ja tanssiduunia riittää.
Mutta puhutaan hetki koulusta.

Kaikki kurssit on nyt siis suoritettuna yliopistolta.
Ylpeästi voin todeta, että yhtäkään kurssia en ole feilannut koko kolmen vuoden aikana.
_yhtäkään_

Aloitin kandin kirjoittamisen hyvissä ajoin joulun jälkeen (Koska halusin tehdä sen kunnolla), ja ensimmäinen 30 sivun kandia olivat valmiina helmikuussa, kun toiset eivät olleet edes antaneet ajatusta kirjoitukselle.

Lähetin sen minun supervisorille, jolta vastaus tuli, että paskaahan tämä on.
 Lopulta tilanne kärjistyi siihen, 
että joko vaihdan aihetta hänen mukaansa (myöhemmin sähköpostilla yritin lähettää vastineen perusteluin miksi mielestäni aihe ei ole pätevä) koska muuten en olisi päässyt seuraavaan aiheeseen.

Niimpä vaihdoin aiheen, hammasta purren aloitin alusta kahden kuukauden työn ja kirjoitin aiheesta, jota vihasin. Mutta perheen ja ystävien kanssa pähkäiltyä, näin sen olevan ainoa mahdollisuus; noudattaa sinua ohjeistavan henkilön ohjeita; onhan hän ammattilainen työssään.

Tuli seuraava palautus,
 ja saman henkilön mielestä kandi ei vieläkään ole hyvä. Olin jättänyt yhden kappaleen ensimmäisestä työstäni lähes täysin muuttamattomana uuteen kandiin. Sain palautetta, että tämä kappale oli paljon parempi kuin muut.
 Palautetta lukiessani en voinut uskoa silmiäni.
Olo oli kusetettu ja luottamuspulainen.

Lopulta oli pari päivää aikaa siihen, että pitää mennä puolustamaan kandia. 
Ennen sitä, sain palautetta toiselta opettajalta, että aihe ei ole julkaisukelpoinen.
Yritettiin työskennellä tiiviisti muutama päivä, että se olisi saatu parempaan kuntoon aihetta vähän vaihtamalla. Kahdessa päivässä on vaan madoton korjata parin kuukauden työ.
Samaan aikaan minua opastava ihminen oli poissa maasta.

Menin lopulta esittämään silti kandini, mutta en päässyt seuraavaan vaiheeseen.
Viimeiset puoli vuotta olen taistellut tuulimyllyjä vastaan.
Yksin, vieraassa maassa, vieraalla kielellä.
On ollut jäätäviä itkukohtauksia; kyllä te tiedätte sellaisia rumia, joissa ei saa henkeä ja räkää on poskella. Olen kääriytynyt mattoon ja uhannut jääväni sinne loppuelämäkseni.
Olen huutanut puhelimessa pääpunaisena.

Joskus ei auta vaikka huutaa, jos kukaan ei kuuntele.
Olen valittanut, ottanut yhteyttä kuuteen eri henkilöön, ja käyttänyt kaiken energiani siihen ettei epäoikeudenmukaisuus voittaisi.

Olen selittänyt uudestaan ja uudestaan puolen vuoden juonen käänteet ja sen kuinka tunnen saavani todella huonoa kohtelua asiakkaana.
Kyllä minä tiedän, että kandissa oli paljon muutakin vikaa kuin opastajani.
Mutta miten joku voi odottaa kahteen kertaan kokonaan aiheen ja tutkimustavan vaihduttua olettaa työtä jossa asiat on kunnossa. 

Puoli vuotta, olen käyttänyt lukemattomia tunteja, energiaa ja rahaa kandiin.
Olen käyttänyt niin paljon energiaa, etten ole kesätöitäkään ehtinyt hakea.
Tällä hetkellä olen ilman kandin papereita, ja työpaikkaa.
Ja ulkona paistaa aurinko.

Ja arvatkaa.
Ensi syksynä aloitan taas kirjoittamaan kandia.
Täysin uudesta aiheesta ja täysin alusta, tällä kertaa toisen ihmisen johdolla.
Ja tämä kaikkihan maksaa taas.
Ei tosiaan ei puhuta mistään pikku rahoista.

Varmaan moni ystävä suomesa lukee tätä ja ihmettelee miksi en ole soittanut ja kertonut tästä.
On vaikea kertoa mitä kaikkea puolessa vuodessa kandin kanssa on tapahtunut, koska tarinan kokonaan selittämiseen vierähtäisi useampi tunti, varsinkin ihmiselle jolle kandi prosessi ei ole tuttu.
Ja minä olen väsynyt.
Mutta totuus on, että nyt tarvitsen enemmän ystäviä kun koskaan.

Ehkä tämä kandi oli vaan kirsikka kakun päällä, puoli vuotta sinne tai tänne,
who gives a fuck.
Mutta mun rakkaat hunajakilpparit
kuten tiedätte en mitään muuta vihaa enemmän kun epäoikeudenmukaisuutta.
Ja nyt se on kapsahtanut omaan nilkkaan.
Poikkeuksetta joka ikinen ihminen on kauhulla minun saamaani kohtelua kuunnellut ja päivitellyt miten asia voi tapahtua. Mutta samalla kaikki toteavat, että voivoi sellaista elämä on.

En ole koko mun elämäni aikana kokenut tällaista pettymyksen ja vihan määrää elämässä mitä tällä hetkellä koulua kohtaan.
En tiedä miten päätä voisi kääntää niin, että itku ei tulisi liikennevaloissa matkalla salille.
Vaikka ystävät ja perhe ovat samaa mieltä, että  mentorille menee iso osa syystä, ei se silti helpota omaa oloa.
Se ei muuta sitä faktaa, että mun rahoja ja aikaa tuhlataan, vaikka en voinut itse asiaan vaikuttaa.
Hitto.

Ja nyt olo on kuin avoin jaloin pakkasella.
Eilen pidin kriisipalvelun erään henkilön kanssa joka ymmärsi.
Hän kirjoitti lapun jossa luki, että nyt pitää unohtaa hetkeksi koko koulu ja keskittyä nauttimaan elämästä.

Sen siis teen.
Tekisi mieli ostaa lippu gambozaan ja muuttaa niin kauas markkinataloudesta kun mahdollista.
Tällä hetkellä tarvitsen kipeästi seuraa joka paijaa päästä ja sanoo, 
että paska maailma, tässä sinulle töppöset jalkoihin ettei tule kylmä.
<3

Mutta onneksi on tanssiminen ja sali.
<3.




maanantai 18. toukokuuta 2015

Itkettäisiinkö Onnesta

Tämä leidi tässä tuli pelastamaan minut liialta ajatteluta sekä kuuntelemaan patoutumia elämäkaikkeudesta viime viikonloppuna. Legendaarista reissua vuonna 2013 (osan siitäpääset lukemaan tästä) on vaikea pistää paremmaksi, mutta tällä kertaa niin taidettiin tehdä.
Perjantai iltana muidu siis kolkutteli mun ovea ja itkuhan siinä meinasi alkuun päästä.
Joku tuli minut pelastamaan!
 Ja sellainen prinsessa vielä!
Perjantaina käytiin kaupungissa ja safkaamassa (viinilasillislla) safkaamassa (viinilasillisilla) mutta viime viikkojen tapahtumista kummatkin taisivat olla niin väsyneitä, että nukahdettiin klassisesti sohvalle.

Lauantaina lähdettiin aamusta treenaamaan ja pidettiin super hyvät ja hikiset treenit.
Luojan kiitos voin treenata, en ymmärrä miten oon ennen pystynyt elämään ilman punttisalia...
Illalla lähdettiin vielä laittamaan jalalla koreasti, ja lopulta puoli kolmelta tultiin kotiin nukkumaan, onnellisina ja jalat väsyneinä hykerreleltiin hyvälle äänentoistolle ja höpöille miehille.

Sunnuntaina käytiin brunssilla, ja koska se ei ilmeisesti meille herkkupyrstöille riittänyt, mentiin vielä illalla hesen kautta leffaan.
Adalinen aika elokuva oli ihana, ja se kosketti jotenkin todella syvältä.
Minä itkupillinä näin tilaisuutena ja päätin itkeä kaikki 10 kuukauden itkut hyvällä tekosyyllä niin, että kanssakatsojat saivat uida teatterista ulos. 
Jossain vaiheessa, en ollut enää varma olinko itse elokuvan päähenkilö vai katsoinko vielä valkokangasta paikaltani.
Samaistuminen henkilöön oli aivan käsinkosketeltavaa, ja jos joku sanoo että Blake Lively ei muka ole leffanäytteliä, on todellakin väärässä.
Niiinjoo, ja kuka nyt ei rakastuisi jeesukselta näyttävään herrasmieheen, joten perfect combo on taattu.

 Mun nauruvarastot saivat vähän täytettä, ja mikä tärkeintä sain vähän ajatuksia pois tämänhetkisestä. 
Tänään sain ihan kirjallisen paperin, missä lukee että tee nyt asioita juhannukseen asti mistä tykkäät.
Jos joku hyvä matkatoimisto sponsori on kuulolla, voisin vaikka alkajaisiksi lähteä ukrainaan tanssileirille, sieltä vapaaehtoistyöhön filippiineille ja tanssia koko loppukesän tallinnassa.

Jos tämä ei käy, sopii myös pakata kimpsut ja kampsut nahka-albertin kutsumalle minilomalle 3 päiväksi eurooppaan, jos saan myös mennä stadiin indie festareille.
Haluaisin myös paikata kaikki kolmen vuoden aikana saamani henkiset kärsimykset joita yliopisto on tuottanut, sekä kaikki missatut bileet kun oon ollut himassa kirjottaan erinlaisia yliopisto juttuja.

Sillä välin kun kaikki te ihanat sponsori ihmiset kirjotatte mulle rakkauskirjeitä, mä oikeesti yritän miettiä miten saan ratkaistua pulman miten tehdä sitä mitä rakastaa ja pysyä samaan aikaan hengissä.

aloitan kirjoittamalla  googleen: "Miten rentoutua työnarkomaanina"

RAKKAUTTA!

perjantai 15. toukokuuta 2015

Your value does not decrease based on someone's inability to see your worth

Hei hunajakilppikset!!!
tempperamentti Tara täällä moi!
Mites menee?

Elämä on ollut viime päivinä aika suuria vastoinkäymisiä.
Enempää yksityiskohtiin kajoamatta,
mun tekis mieli nimetä tää postaus kantamaan nimeä TOTUUKSIA ja kirjoittaa muutama valittu sana. Mutta koska tää on positiivisuuden mekka, tyydyn nostamaan (ainakin toistaiseksi) jalat kohti kattoa virossa ja toteamaan, että valitkaa tarkoin minne kouluun menette opiskelemaan, vaikka se valinta vaiheessa turhauttaakin.
Mulle voi henk kohtasesti soittaa ja kysyä mun subjektiivisiä kokemuksia, niin voin lyödä vähän faktoja pöytään.

Mutta se siitä,
tein jalka prässiä 200kg kiitos kaiken tämän,
(ja 75syväkyykkyä)
joten elämä tuntui toistojen jälkeen jo hieman hohdokkaammalta ja pyrstö pyöreämmältä!

Nyt opettelen kävelemään uudestaan.
Yleensä käyn salilla todella hyvää aikaan aamusta, ja silloin siellä on kaikki ykkösjäbät myös mestoilla.
Mä en tiiä onko mulla mennyt vahingossa ohi, vai eksynkö yleensä vahingossa jollekkin fit äijien vuorolle, mutta niiden kanssa on kyllä tosi rentoo treenata.
Niin kohteliaita kaikki.
Kerran en saanut penkkiä adaptoitua, ja paikallinen salikimppu tuli sen mulle laittamaan.
<3.
Ollaan tyttöjen kans kelailtu, että missä kaikki kunnon hc urheilulliset viromiehet piilee.
No siellä salillahan ne, terkkuja tytöille ;)

Soolo treenien jälkeen eilen menin kahville ihanan uuden tuttavuuden kanssa.
Ennen olin tosi huono avautumaan sellaisista negatiivisistä asioista ihmisille, mitkä painaa mun mieltä, mutta nykyään musta tuntuu että mulla on PHD tutkinto siinä.
Kesken tarinan kertomisen, teki mieli mennä makaamaan kahvilan lattialle ja olla nousematta sieltä koskaan ylös. 
Sitten tämä ihana uusi tuttavuus, ojensi mulle lahjan. Sellaisen maailman söpöimmän ja parhaimman tuoksuisen huulirasvan.
Ei ollut itku kaukana, tällä kertaa onnesta<3
Minun aarteeni, olen niin kiitollinen.
Kuinka se tuntui sillä hetkellä pelastavan koko maailmankaikkeuden.

Illalla oli vielä ryhmätreenit joissa tehtiin punneruksia, 100 kyykkyä ja mentiin uutta huippua koreografiaa eteempäin<3

Mites on hunajakilppikset, katoitteko tempparin viimeisen jakson???????
Mä uskon, että joudun kattomaan sen lopun uudestaan, sen verran majesteettinen oli!
Kenenkään ei koskaan pitäis tyytyä mihinkään vähempään kun tuohon, en minä ainakaan aio ;)

Tänään tänne saapuu maailmankaikkeuden parhain vieras ja pelastava enkeli, nahka-albert.
Suiperon reissut tallinnaan on olleet yleensä aika noh, tapahtuman täytteisiä.
Tasan kaksi vuotta tutustuttiin sellaisiin enkku ihmisiin, jotka vaikuttaa kummankin elämässä vieläkin.
Tätä viikonloppua ja näitä seikkailuita odotan innolla :)

Niinjoo, ja oon tässä vähän kelaillu, että olis aika siistiä lähtee afrikkaan/japaniin etc vapaaehtoistyöhön, kun rauhanturvaaja musta ei koskaan tule.
Hyviä vinkkejä?

PUSUJA JA SEIKKAILUNTÄYTEISTÄ VIIKONLOPPUA RAKKAAT, MUISTAKAA LOISTAA NIINKU HEHKULAMPUT KONSANAAN JA ÄLKÄÄ MUUTTAKO ITSEÄNNE KEKENKÄÄN TAKIA!!!
ootte ihania!!


tiistai 12. toukokuuta 2015

ALL THE ANSWERS

HEIPSANSAA!

Nyt on taas ainutlaatuinen tilaisuus kysyä multa mieltä askarruttavia kysymyksiä. Vastaan kysymyksiin katsomatta aihealueesta. Viime kertoina suositut kysymykset ovat liittyneet viroon, kokkolaan, treenaamiseen, tanssiin, ulkomaihin ja maailmankaikkeuden mysteereihin.
Kysyä voit joko sähköpostilla: kolppanen@hotmail.com , facebookissa (Tara Kolppanen) heittämällä kysymyksen inboxiin tai suoraan tänne kommenttiboksiin.
Älkää ujostelko<3

Täällä ja täällä entisiä kysymys postauksia

//HELLO! again it is time to give you a chance to ask something from me! You can throw your question in Finnish, English or in Estonian, and you can ask whatever you want to. Don't be shy, but reach me via email: kolppanen@hotmail.com , through Facebook: Tara Kolppanen or via comment box. 

Please find here and here previous question posts